Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta velkaa.
Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, tasaisen luonteen perikuva.
Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.
Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili hieman ja nosti lasinsa.
— Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.
Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.
— Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.
— Ethän ole pahoillasi siitä?
— En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen iloinen.
— Oletko puhunut hänen kanssaan?