— Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä, milloinkahan hän puhuu isälle minusta?
— Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.
— Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.
Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.
— Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.
Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän katseen vihattuihin kangaspuihin.
— En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka siitä, että se aikanaan valmistuu.
— Onko hän selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?
— Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei tietäisi.
Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.