Silloin äkisti ilmaa värähyttivät surumieliset, sanomattoman suloiset sointeet ja tunkeutuivat kaikkein kukkain unelmiin, mutta varsinkin syvälle, lainetten levähtävän laulajan rintaan. Hän ei voinut silmiänsä kohottaa; milloinkaan tuntematon, haikea hekuma painoi väkisin hänen silmänsä umpeen. Sävelet kävivät kovemmiksi, laulelu voimallisemmaksi, semmoista ääntä ei joutsen ollut niin milloinkaan kuullut, väliin se ääni riemahteli halusta heltyneenä, väliin taas vaikerteli vaivasta vapisevana, niin että kuuntelijan ylpeää sydäntä värisytti. Kuinka autuaallinen ja kuitenkin tuskallinen tämä yö oli lepoa saamattomalle lainetten laulukuninkaalle! Mutta ensimmäisessä aamun koitossa vaikenivat taikasävelet; etsien joutsen katsoi ympärillensä; kukkain silmät olivat vetistyneinä, linnut ilohuudoilla ylistivät taivahista yölaulajatarta, vieläpä vanhat puutkin olivat makeain muistelmain valloissa. Ensi kerran nyt kenenkään kuulematta kaikui joutsenen huomenlaulu. Siitä tuli suuttumus, tuska, kateus, viha hänen raivoisaan sydämeensä; hän uida kiiruhti rantaan, kusta kuluneena yönä sointeet olivat kuuluneet, ja tiedusteli tenhollista laulajatarta. Mutta turhaan, ei ainoakaan lintu, ei yksikään kukkanen voinut hänelle tietoa antaa.
Siinä se sitte huomasi kukoistavan ruusupensaan kirkkaita kastekyyneliä tihkuvana, "Sanopas minulle, sinä kaunis kukkakuningatar," kysyi se ruusulta, "oletko sinäkin menneenä yönä nähnyt unta taivaallisen suloisista sävelistä? Ja tiedätkös, kenen rinnasta se ihmelähde pulppueli?" — "Sen tiedän, sen tunnen minä," kuiskutti ruusu ja hehkui heleämmin: "satakieli se oli, siunatuin, puhtain kaikista laulajattarista, hän, se sävelmailman säteilevä kuningatar, hän, jota minä rakastan kuin päivää," — "Oi, laulanpa minäkin sen ylistystä sinun kanssasi, ihanainen!" vastasi joutsen, "mutta minun sydämeni palaa halusta häntä nähdäkseni, häntä suudellakseni; pitäähän kuninkaan ja kuningattaren rakastaa toisiansa. Oi, ilmoita sinä sulohuulillasi sille ylhäiselle, että minä häntä rakastan, että tulevana yönä häntä odotan kristallivesillä, raikkailla laineilla, joille kuu suuta antaa; siellä hänelle hyvähajuiset mesiruusut vastaan tuoksuvat, siellä hän on lepäävä kuninkaan kainalossa, ja autuaasti yhdistettyinä sitte meidän äänemme kaikuvat uneilevalle mailmalle." — Ruusu painutti herttaista päätänsä alemmaksi, huoaten: "oi, ett'ei se noudattaisi houkuttelevaa huutoa, sillä minä aavistan kipua ja pahaa!"
Ja yöhyt katseli tuhansin loistavin lempisilmin kaikkea ihmeen ihanan maan lukemattomia viehäkkeitä; joutsen souteli soreampana, kuninkaallisempana kuin koskaan ennen kullan kiiltävillä vesillä; sen raivokas rinta kohoeli, mustina ja kamalina säkenöitsivät silmät. Lämmin tuoksuhenkäys, enkelin hymyily kävi kautta luonnon; silloin kuului hiljainen siipien suhahdus, ja joutsenen sydämen puoleen painui satakieli, laulun kuningatar. Kummastuen silmäili kuningas alas häneen: kuinka yksinkertainen oli se harmaa vaatteus, kuinka pieni ja hento hänen vartalonsa; mutta silmät kimeltivät kuin kaksi timanttikyyneltä, tulista hekumaa ja valjua haikeutta taikatavalla sekaisin. Kun nyt satakieli joutsenta silmäili, ja hiljalleen lentimiänsä liikutellen, taivaallisella sävelkielellään puhutteli, niin se vanha paha vihollinen, kateuden nimellinen, jälleen voimallisesti heräsi joutsenen povessa: hän tarttui pyristeleväiseen ja painoi sen syvälle kylmään armahtamattomaan veteen. Yksi ainoa sydäntä vihlaiseva uikahdus kuului, ja hiljaista, kauhean hiljaista oli sitte vienoilla vesillä.
Kuningattaren kuollut ruumis makasi seuraavana aamuna rannalla, uskollisen ruusupensaan siimeksessä, ja se oli hajoitellut kaikki punalehtensä kuolleen päälle ja kuoleman kolkon salaisuuden se kanssansa hautaan vei. Mutta ylpeän joutsenen luo astui eräs enkeli, katsoi siihen yksitotisesti ja sanoi: "Sinulta ja sinun suvultasi olkoon tästä hetkestä aikain laulun jumalallinen lahja pois otettu ikipäiviksi!"
Ja enkelin sanat kävivät toteen. Satakielet asuskelevat aina yksinäisten vetten luona ja laulaen itkevät ensimmäistä armasta kuningatartansa; joutsenet taas, kauniit kiiltävät lainekuninkaat, kuulevat joka yö nuo itkuvirret ja uneksivat kadotetusta paratiisistansa, niinkuin mekin poloiset ihmisen lapset; mutta ainoastaan kuolinhetkellä täytetään niiden rintain epätietoinen kova halu: hyvän ijankaikkisen Jumalan hellä siunauksen käsi silloin kirvoittaa niiden kielen siteet, ja hekumasta hurmaannuksissa ne hiljaisen elämänsä pois henkäisevät vienoissa, ihmeen suloisissa sävelissä.
Ah, niinpä meidänkin haavoista haljenneille, pettyneille sydämillemme paratiisi aukenee viimmeisenä hädällisenä maan hetkenä: kaikki kahleet lähtevät, sielu riemahtelee, huikaiseva valonloisto virtaa silmihimme, taivahiset sävelet tulevat korviimme, väriseväiset huulet koettavat niitä henkäyksillä tavoitella, noita loihtivia lauluja, — näin me menemme kadotettuun, innolla ikävöittyyn onnelaamme; — ihmiset puolestaan nimittävät noita viimmeisiä kirkastuksen sointeita joutsenlauluksi.
End of Project Gutenberg's Soitannollisia satuja ja jutelmia, by Elise Polko