KUIN UNIKUVA
Kirj.
Eliza Orzeszko
Suomennos
Porissa, Gust. Ronelius, 1908.
I.
Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle, seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni, siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka rehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut, kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea, ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se oli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä vanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien turkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa alapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.
Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset uunit kömpelösti tehdyt.
Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja laulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään hänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat kyynärpäitä myöten käärityt.
Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat, hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan piironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.» Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita, sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka myöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan leipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.