»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua ja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä mahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän taittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat yli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita myöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen loisti kuin hehkuva liekki.
Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan tuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui liikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili, katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli kaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä oli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen uunissa odotti kotiintulevia.
Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.
Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.
Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä läheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi pari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli hän aina mitä iloisimmalle tuulelle.
Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan yhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin hyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan toisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista syntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan nurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen hovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia. Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät, ikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.
Salaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen ympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi äänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli ja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut. Varsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli suljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio ja hyljätty.
Klaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari, siellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää, oliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan tyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.
Kun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja edessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut. Hän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori leikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei lukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään paitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli tekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle hame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.
Oi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta ei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti kamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei toki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä heikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen, varsinkin hedelmät…