Ruokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa ottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi ompelemista.
Lehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi nyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun puettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti tuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat; sileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset, jotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla korkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä nuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.
Ensin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili puiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa, valossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat läpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut lehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen katseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat, pitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.
Hän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin vain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli viehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton hiljaisuus.
Tämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta jonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi jotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin herätti.
Tosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä ympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen joksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä maailmassa viisasta?
Ihmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja viisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen verraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.
Tämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes itselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen ihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus ovat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita, ja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä yhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka ihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi perhosia ajeleviksi lapsiksi.
Mutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti. Onhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että pyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen ihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin vapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin, tuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä todellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat magneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.
Täällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä tumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka on vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä puistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta… Oliko täällä istuimia!