Hän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä seisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan takana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen puetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa. Kukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia hiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta. Keskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla teki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.
Ompelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta leipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan ja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja tasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte taas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten vaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia pistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta. Nuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä havaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä, että ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään: »Tralalalaa.»
Nuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta, joiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat lehdet kahisivat jalkojen alla.
Tyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen. Kiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen tapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa kävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.
Sen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki miellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen kaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy, joka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti heti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden kohosi.
Hetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti lähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin virkkoi:
— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?
Hän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.
Hieman hämillään tyttö vastasi:
— Me siellä asumme.