— Hiukan leukoijia ja reseedoja… ei sisarellani eikä minulla ole aikaa useampia hoitaa…
— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?
— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.
— Kuinka vanha hän on?
— Viisitoista vuotta.
He vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön ja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen, ollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön hämilleen.
Katselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä välkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan pitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja ylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön sopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies saattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli puistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen muotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset rauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän minun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa lehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas… entäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!
Hetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan äänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:
— Mitä työtä neiti hommailee?
Päätänsä nostamatta hän vastasi: