Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa kukkiin.
Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut silmänsä hänen silmiinsä.
Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:
— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan maailmaan.
Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:
Kuin unikuva mun armaani haipui, ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui. Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa, miks’ seuraa et häntä sa taivahassa, miks’ korkeuksiin sa nousta et voi, miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?
Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.
Przyjemski luki:
Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi, vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta. Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi, ja kiivaammin aaltoili rinta.
Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään, kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis, liikutuksesta värähtelevä ääni: