On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut, ei leivonen laula, ei orava kiiku, kun puiden oksat ei tuulessa liiku ja hiljemmin pulppuvi puro…
Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:
Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
Ja kaikki unholan virtahan kantaa…
Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:
Leivonen laulaa ja lähde kiehuu, ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee, ja tuskissaan se kuolevan luulee…
Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä kimalti hänen silmäripsissään.
Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin rusopilvi.
— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.
— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.
Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki edelliset syrjään.