Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia ompelukoriin.
— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.
Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei käskevästi.
— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.
Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.
Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui
Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte
veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:
— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi kuulisit sitä yksin?
Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!
He toisiansa niin arvostivat, ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet. He kasvojansa vaan katselivat kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.
Niin he vihdoin erkanivat, syömet aivan särkyneinä, kauvas sitte kaikkosivat, tuskaa toisen tietämättä.