— Kuulitteko… he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että »he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.
Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.
— Te? Minulta? Mitä vielä?…Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.
— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta lopettakaamme runo!
Kun menneisyytehen mieleni kiitää,
ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.
Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui hitaasti ja huonosti.
Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.
Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:
— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?
— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?