— Niin, ainakin yritän.
Veitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.
Hetkisen perästä hän taas virkkoi:
— Näen kirjan korissanne… huvittaako Teitä lukeminen?
— Kyllä, varsin paljon.
Mies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan, vaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän aikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan sanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta puolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.
Kirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli hyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon selaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka olivat lyijykynällä erityisesti merkityt.
— Tekö olette merkit pannut?
— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.
— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?
Mies alkoi niitä puoliääneen lukea: