— — — Vie mun kaihova henken’ kummuille, joita ain’ metsät varjoo ja rannoille Niemenin, missä tarjoo kultiaan vainio aaltovan Viljan…
Vaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan mielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut runoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta samalla kaihonsekainen.
Mies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunut
La Rochefoucauld’sta… aivan päinvastaiseen suuntaan… Ja hän jatkoi:
Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa, miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa, ja peltojen piennar on vihreä nauha…
Tietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina silloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui. Häntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran mielipahaa.
Kuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä hän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.
Sitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan olevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:
— Asutteko täältä kaukana?
Neitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin olisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta ainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.
Mies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti: