— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa on vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt totista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita tuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken tytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan sen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!
Ruhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut omia korviaan.
— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.
Przyjemski toisti pelkäämättä:
— Naikaa hänet!
Ruhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean huoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:
— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!
Ja yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:
— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä luulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella kuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!
Hän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes nauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.