— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».
Hän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman näköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.
— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli yhä vakavammaksi.
Hetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja suosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:
— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa, näin pienessä kaupungissa.
Ruhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.
— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.
— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.
— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti minussa tuskanne.
Przyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli mustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.