— Senkin olen jo kuullut.
— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo, tuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka koko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä, joka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä höyheniä…
— Tuonkin olen usein ennen kuullut.
Ruhtinas keskeytti puheensa.
— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta. Minä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en enää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on jotakin, jotakin…
— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski kummastuneena.
— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles, että voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain tietää, että voi löytyä…
Ja uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:
— Tiedätkö, Julius… Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi kuinka hän on viehättävä! … Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta minä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan… hänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.
Ruhtinas heittäytyi nojatuoliin.