— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu kuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi kirjoittaisimme… Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme maalle… ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja kaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano heille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni maalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä, unhottaa… ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä hän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa minua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä luulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta…
Przyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:
— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?
Tämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:
— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse arvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia…
Przyjemski tuli vakavaksi.
— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat tyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta jätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut aavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on minun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.
— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä minä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin tuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä….
— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.
— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin kevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa ruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.