Nyt hän päätti kaunistaa omia hullutuksiaan sillä, että hän otti muita pariinsa. Hän sai käsiinsä köyhiä ylimysperheitten jälkeisiä ja maksoi heille heidän avustansa. Hän toimitti nämät esiin julkiselle näkymölle. Menestys viehätti hänen yhä edemmäksi, ja runsailla antimilla hän houkutteli monta romalaista ritaria näytteliän toimeen arenalle.
Tuosta hän asetti erään huvituslajin nimeltä "nuorten ajanviete." Ylhäiset kirjoituttivat itsensä tähän yhtiöön ja ennen pitkää kaikki kansaluokat pyrkivät sen jäseniksi. Näytelmällisen taiteen edistäminen oli sen tarkoituksena. Korkean-säätyiset naiset noudattivat vallitsevaa tapaa. Eräs kahdeksankymmenen vuotinen nainen nimeltä Aelia Catella unhotti itsensä niin, että hän tanssi näkymöllä. Hekuma ja turmelus hallitsivat ylimpänä täällä ja nämät huvit imartelivat pahimpia himoja.
Kaikki nämat seikat näyttivät yllyttävän Neroa toisesta hurjuudesta toiseen. Ajan turmelus rohkaisi häntä kaikkien estetten poistamiseen. Viimeiseltä rupesi hän näytteliän virkaan kansan edessä julkisella teaterilla. Lyyra kädessä hän astui näkymölle, varsinaisten soittoniekkojen taidetta tavoitellen. Joukko ystäviä ympäröitsi häntä, tribuneja ja centurioita oli saapuvilla ja osa keisarin henkivartioväestä piti vahtia häntä suojellakseen. Kaikki osottivat mieltymystä maailman hallitsialle.
Tämän ohessa Nero perusti romalaisen ritari-yhtiön nimeltä Auguston seura, jonka jäsenet olivat nuoria, ilkeimpiin paheisin taipuvaisia miehiä. He auttoivat Neroa hänen huimimmassa vallattomuudessaan, olipa sitten soitannossa taikka kilpa-ajossa. Johtajille maksettiin itsekullekin vuosipalkaksi neljä kymmentä tuhatta sestertia. Näistä sai suojelia hartaimmat puolustajansa, he ylistivät kaikkia hänen tekojansa, lausuen hänelle ylenpaltisia mielisanoja ja sakeita imarruksia; sillä jokainen heistä toivoi tämän kautta korkeammalle pääsevänsä.
Runoilian-maine oli yksi Neron kiihkeimmistä toiveista. Kaikkia, jotka rakastivat runotaidetta, kehoitettiin yhtymään tätä varten perustettavaan seuraan. Seuran jäsenet kokoontuivat likeisten tuttavain tavalla ja toivat kokouksiinsa, mitä he olivat siittäneet. Toisinaan heillä oli muassaan kesken-eräisiä runokappalia, joita he koettivat sovittaa yhteen kekonaiseksi runoelmaksi, aina kuitenkin jättäen etumaisen sijan keisarin tuotteille.
Näin Nero kesken hirmutekojansa tuhlasi aikansa mitättömillä puuhilla yhtä paljon kuin pahoilla tavoillaan ja maailma noudatti hallitsijan antamaa esimerkkiä, jopa liian nopeastikin.
Koko tämän ajan Burrhus ja Seneca olivat hillinneet Neroa; mutta nyt tuli aika, jolloin nämät esteet poistettiin.
Burrhus kuoli yhtäkkiä jostakin kaulan kivusta. Ihmiset puhuivat keskenänsä, että joku Neron lähettiläs oli myrkyttänyt hänen ja että, kun keisari oli käynyt kuolevan ystävänsä luona, tämä oli kääntänyt kasvonsa pois hänen puolestaan.
Hänen kuolemansa jälkeen Tigellinus nousi. Burrhon virka annettiin hänelle ja yhdelle toiselle Rufus nimiselle, mutta Tigellinus oli todellinen hoitaja. Tigellinus oli kauan viettänyt tunnottoman pahuuden elämää ja tämän kautta kohonnut keisarin etevimmäksi lemmityksi. Burrhus vihasi häntä aina ja piti häntä jonkunlaisessa kurissa, mutta nyt ei mikään enään estänyt häntä toivojensa perille pääsemästä. Samat keinot, joitten avulla hän niin pitkän aikaa oli vaikuttanut Neroon, pysyttivät yhä tätä vaikutusta ja enensivät päivästä päivään hänen valtaansa.
Seneca tunsi seuraukset ystävänsä kuolemasta. Ei ollut enää mahdollinen huovata hovin turmelusta vastaan, ja hän havaitsi pian sen muutoksen, joka oli tapahtunut hänen asemassaan. Salaiset vihamiehet rupesivat laskemaan juonia hänen perikadokseen. Hänen ääretön rikkautensa ja ne välikappaleet, joita hän käytti tämän suurentamiseen, olivat hänestä luovuttaneet hyvän-avuistenkin suosion, samalla kuin ylimalkain hänen luonteensa pahantapaisia vihoitti. Tigellinon ilkeät kätyrit ja huonommat hovimiehet eivät lakanneet koskaan Neron mieltä panettelemuksillaan täyttämästä, siksi kuin Seneca viimein huomasi, ettei hänen enään ollut tilaisuus mukavasti ja turvallisesti asua hovissa.