"Minä luulen, että tämä mies on toinen Sokrates, syntynyt muitten, kenties etuisampien asianhaarain vallitessa. Monen keskustelun kautta, joihin olen joutunut Isaakin kanssa, olen saanut tietää paljon Juutalaisista. He olivat kansakunta, jossa melkein joka hengessä liika-intoisia uskonnollisia mietteitä rehotti. He olivat kovin vakavia ja hurskaita, he kunnioitivat syvästi korkeinta olentoa, jonka he luulivat aina olevan keskellänsä."
"Toiselta puolen me Athenalaiset aina olemme olleet vilkkaita, sukkelia ja ivapuheisia, sekä suuresti rakastaneet toteen-näyttöjä ja keskusteluita. Meidän suurella opettajalla oli meidän luontomme. Keskustelut huvittivat häntä; hän oli hilpeä, leikkisä, näppärä vastaamaan ja rakensi väitöksiänsä sillä suorakohtaisella tavalla, joka on luonteenomainen sille kansalle, johon me kuulumme. Keskusteluissa häntä ei voittanut kukaan, hänen sukkeluutensa oli verraton, hänen ironiansa kaikkia kukistava. Hän oli suuri opettaja, mutta kokonaan Athenan kaavainen."
"Mutta tämä juutalainen opettaja lähti vastikään juhlallisesta, harvapuheisesta kansasta, joka oli taipusa kunnioitukseen, joka oli tottunut jumalaa perin yleväksi ajattelemaan ja oli vakuutettu hänen rakkaudestansa heitä kohtaan. Hän oli tämmöisen kansan oikea lapsi. Hän oli juhlallinen, muihin vaikuttava, totinen, niinkuin he itse. Hän puhui väittöperäisesti, niinkuin he, eikä kieltopuolisesti. Hän ei koskaan epäselvästi määritellyt totuutta, hän julisti sen suoraan. Lyhyeltä puhuen, hän oli juutalainen Sokrates, jollei tämmöinen lause olisi itse suhteensa vastakkainen; elikkä hän oli, mikä Sokrates olisi ollut, jos hän olisi ollut syntyänsä Juutalainen."
"On monta seikkaa, joita minä en voi ymmärtää, erittäin mitä hänen ihmetöihinsä ja niitten luontoon tulee. Sokrates vakuutti suoraan, että hän oli jumalan lähettämä, aivan niinkuin tämä juutalainen opettaja; mutta hän ei koskaan tahtonut käydä ihmetten tekiästä. Hänen yliluonnollisen voimansa ainoa tunnusmerkki oli hänen 'suojeleva henkensä' — hänen daimoninsa. Mutta kenties oli parempi, ettei hänellä skeptillisten Athenalaisten joukossa ollut voimaa ihmetöitten tekemiseen. Tuo olisi varmaan ennen aikaa tehnyt lopun hänen toimestaan."
"Tämmöiset ovat minun nykyiset mielen-vaikutukseni, kallis sisareni; mutta monta vastusta on edessäni. Nämät minun tunteeni suittavat muuttua. Mutta sinä tiedät, kuinka varovainen minä olen, mikä aito Athenalainen olen, kuinka minä ensiksi kaikkia kohtia punnitsen, ennenkuin uusiin mielipiteisin taivun. Usko minua kuitenkin, kun vakuutan, ettei se, mitä olen tässä kirjassa lukenut, äkkiä minulta unhotu. Minä tunnen nytkin, että se kummallisella tavalla vaikuttaa minuun."
Näitä oli tämä kirja Cineaassa aikaan saanut. Helena ei puhunut paljon, sillä hän tiesi, että kaikenlainen yritys todistusten esiin tuomiseen vaan vahvistaisi Cineasta niissä mielipiteissä, joita tämä ottaisi puolustaaksensa. Hän jätti ennemmin veljensä itsekseen.
XIV.
Neron hovi.
Neron hovissa ihmiskunta näki hulluuden ja pahuuden verrattomalla tavalla menoansa pitävän. Keisari oli aina innolla rakastanut kaikkia, mitä kreikkalaista oli, niin taidetta ja kirjallisuutta kuin voimisteluakin. Hän ei itserakkaudessaan tyytynyt olemaan näitten suojeliana, hän koetti itse kaikissa kilvoitella. Hän pani toimeen taidon koetuksia soitantoa, painelua ja ratsastusta varten — nimeltä Neronia — joita pidettiin joka viides vuosi. Näihin kyllästyneenä hän päätti astua arenalle voittaaksensa muutamia noista kunnianosoituksista, joita Pindaron laulut muinoin saattivat aivan kuuluisaksi. Hän tavoitti vaunun-ajajan mainetta ja tahtoi paitsi sitä lyyralla säestäen laulaa omia runoelmiansa. Hänen oli tapa sanoa, "että tämä oli muinaisina aikoina urosten ja kuninkaitten ainainen työ." Hän riisti niitten mainioin miesten nimeä, jotka tällä keinoin olivat saattaneet itsensä eteväksi ja sanoi, että Apollolla oli vähemmän kunniaa ennustusky'ystään kuin virastaan runottarien suojeliana. Tämmöiseksi kuvapatsaat tätä jumalaa osottivat.
Seneca ja Burrhus koettivat estää maailman hallitsiaa itseään kansan silmissä alentamasta, ja alussa he osaksi häntä pidättivät. Hänen käytettäväksensä aidattiin avara ala Vatikanon juurella ja siellä hän ensiksi vähänläntäisen seuran edessä harjoitti rakastettuja taiteitansa. Mutta hänen kunnianhimonsa ei viihtynyt näissä ahtaissa rajoissa; hän kutsui kansaa katsomaan itseään ja heidän mieltymyksensä, jossa ei ollut päätä eikä määrää, johdatti hänen toisiin puolettomuuden tekoihin.