"Niin molemmat kärsivät rakkaudesta ihmisiä kohtaan:
"Tän tuskan sait ja rakkaudestas
Ihmistä kohtaan."
"Mutta minä huomaan suuren eroituksen näitten molempien kirjain, tämän kreikkalaisen runoelman ja juutalaisen kertomuksen välillä. Toisen mukaan on korkein olento kauhea hirmuvaltias, mutta toisen hellä ja rakastava isä; edellinen synnyttää pelkoa, jälkimäinen herättää rakkautta."
"Kaikkein enimmin, sisareni, minuun on koskenut noitten tapausten tragillinen luonto, jotka seurasivat tämän mystillisen miehen kuolemaa: taivasten pimeneminen, maanjäristys ja kaikki muut kohtaukset, jotka todistavat, että itse luontokin sääliä tunsi. Samoin Prometheyssä luonto ottaa osaa ja kaikki sukukunnat yhtyvät yleiseen vaikeroimiseen:
"Ylt' ympärillä
Koko maa jo vaikertaapi,
* * *
Yhtyvätpä kaikki kansat
Pyhän Aasian puoll' asuvaiset
Murhees raskaan huokauksiin;
Kolchiin asujatkin, immet
Taisteloissa urholliset,
Sekä Skythain heimokunnat
Tuolla äärillä maailman Maiotin luona;
Arabiankin urhot ovat,
Kaukason portin vartiatkin
Korkeassa linnassansa,
Jotka tuimasti taisteloon rientävät keihäinensä."
"Sinä tiedät, kuinka 'opettajan' aina oli tapa sanoa, että kaikkein jumalallisin kohta Sokrateen elämässä oli se, kun hän antoi anteeksi vihollisilleen. Tätä minäkin aina katselin samalta kannalta. Minä mielistyin täydelleen tämän miehen majesteetilliseen, jumalan kaltaiseen luontoon, tämän miehen, joka niin voitti inhimillisen heikkouden, että hän kääntyi niitten puoleen, jotka silloinkin paloivat koston himoa ja lausui heille vasten kasvoja, että hän antoi heille anteeksi. Nämät sinäkin hyvin tunnet, sillä samat opit esiteltiin myös sinulle ja sinä olet tottunut katsomaan asioita samoilla silmillä kuin opettaja. Sinun on siis helppo ymmärtää, kuinka koko minun luontoani väräytti, kun pääsin siihen kohtaan tämän kummallisen miehen kärsimisessä, jossa hän rukoilee jumalaa antamaan anteeksi vihamiehilleen. Tämä korkeimmalla kunnialla seppelöitsee hänen ylevää elämäänsä. Ei olisi ollut ihmeellistä, jos tämmöisessä ruumiillisessa kivussa jotain koston himon kaltaista olisi hänessä ilmestynyt ja jos nuot suuret tuskat olisivat pakoittaneet häntä huutamaan kostoa hänen julmille vihamiehilleen. Mutta hänessä ei ollut mitään senkaltaista; hänessä ilmestyi jotakin korkeampaa — hänessä ainiaan asui sama rakkaus ihmisiä kohtaan, joka oli ollut omituinen hänen elämällensä; ja hän puolusti heitä, sanoen, etteivät he ymmärtäneet, mitä he tekivät."
Tämmöinen oli Cineaan uskontunnustus. Hän lausui sen suoraan, suuresti liikutettuna ja niin totisena, että selvään näkyi, että kirjan lukeminen, jonka Helena oli lainannut hänelle, oli vaikuttanut koko hänen olentoonsa. Helena ei virkkanut sanaakaan; eikä hän rohjennut millään lailla Cineasta keskeyttää. Hän toivoi, että Cineas päättäisi nämät kaikki sillä ilmoituksella, että hän oli löytänyt kaikki, mitä hän ikinä oli etsinyt. Cineaan tunteitten ilmeinen syvyys liikutti häntä itseä ja hän toivoi, että he riemulla yhdistyisivät tämän uuden opin tunnustamiseen. Ja kun Cineas vihdoin herkesi puhumasta, Helena siis lausui:
"Ja mitä sinä luulet tämän ihmeellisen olennon olevan? Luuletko mahdolliseksi, että hän on kaikki, miksi kristityt häntä sanovat?"
Cineas oli vähän ajan ääneti.
"Minä tiedän kaikki, mitä kristityt uskovat, ja minä saatan sanoa, etten vielä ole mikään kristitty. Kenties ei minusta koskaan kristittyä tulekaan. Minä kerron sinulle, sisarelleni, mimmoinen minun nykyinen ajatukseni on, sitä myöten kuin se minussa on selväksi muodostunut."