Ei mikään sisällinen pelkurimaisuus saattanut häntä hovissa-käyntiänsä jatkamaan. Jos oikea tarve vaati, Cineas olisi osottanut yhtä paljon urhoollisuutta kuin kukaan muu. Mutta, jos hän nyt olisi jollakin tavalla näyttänyt, että hän paheksi Neron menetystä, hän ei sillä olisi toimittanut mitään. Hän olisi vaan kietoontunut perikatoon, eikä hän tietysti tahtonut vaaraa kiusata. Etupäässä hän ajatteli itseään. Hänen oli elämänsä tarkoitus suuri ja hän tahtoi rauhassa tätä toteuttaa. Hän ei tahtonut päätähavin syöstä vankeuteen, eikä maankulkeuteen, eikä kuolemaan. Hän olisi voinut kestää kaikki nämät, jos hän olisi luullut, että velvollisuus pakoitti, mutta nyt hänen velvollisuutensa näytti vaativan, että hän saattaisi totuuden-etsintönsä perille. Hän tahtoi olla filosofina. Mutta, jos hän olisi ainoastaan itsestänsä huolinut, olisi hän epäilemättä ensi kiivastuksissaan eronnut hovista, seurauksiin tyytyen. Häntä inhotti se mies, joka oli maailman valta-istuimella, ja vaan suurella vaivalla voi hän tämän läsnä ollessa jatkaa entistä käytöstapaansa. Häntä inhottivat sykofantit, jotka täyttivät hovin ja olivat valmiit tekemään mitä rikosta hyvänsä keisarin suosioon päästäksensä. Mutta hänen täytyi ajatella muita kuin itseään. Hänen sisarensa ja Labeo ja Markus olivat kaikki hänen kanssaan ja, jos hän joutuisi epäsuosioon, se kohtaisi heitäkin. Labeon toiveet saisivat kuoleman iskun, hänen valoisa näkö-alansa himmentyisi ja vuosien työ menisi turhiin. Eikä tässä kyllin. Neron ystävyyden väheneminen, julkinen epäsuosio olisivat vaan kaikkien heidän turmionsa enteenä. Tigellinus seisoi valmiina ahdistamaan heitä, saati vaan sovistui. Palkatuilla parvillansa voi hän tehdä minkälaisia syytöksiä hyvänsä heitä vastaan ja väärillä todistajilla niitä vahvistaa. Jos Cineas joutui Neron epäsuosioon, niin hän itse ja kaikki hänen ystävänsä takertuisivat yhteiseen onnettomuuteen.
Kaikista näistä syistä täytyi Cineaan, niin kauan kuin hän oli Romassa, käydä hovissa, niinkuin ennen. Raskaalla mielellä hän kuitenkin sitä teki. Rikokset, jotka vallitsivat siellä, olivat liian ilmeiset ja liian suuret. Se seura, jossa hänen täytyi olla, iljetti häntä.
Labeo puolestansa ei tietänyt ollenkaan siitä tuskasta, joka Cineasta ahdisti. Neron rikokset kammottivat häntä suurimmassa määrässä. Mutta hän arveli, ettei hänen tullut niistä mitään sanoa. Sotamieheksi kasvatettuna hän oli koko elinaikanaan joutunut yhteyteen semmoisten ihmisten kanssa, jotka aivan hänen silmiensä edessä tekivät ilkeimpiä rikoksia. Neron teot eivät loukanneet häntä niin paljon kuin Cineasta. Tottumus oli paaduttanut hänen.
Hänen elämänsä päätarkoitus oli virassa edistyminen. Hän oli kunnianhimoinen; mutta se oli jalo kunnianhimo, johon yhtyivät rakkaus hänen poikaansa ja hellät ajatukset tämän tulevista kunnianviroista. Hän näki vaivaa, mutta syy oli se, että hän tahtoi jättää suuren nimen ja suuren perinnön Markolle. Näitä kilvoitellessaan hän ei koskaan olisi juljennut ruveta siihen kelvottomuuteen, joka niihin aikoihin oli aivan tavallinen. Hänen sielunsa ei pystynyt mihinkään häväisevään tekoon. Häntä ilahutti, että hänen oli tilaisuus käydä hovissa ja hän toivoi, että hän sen kautta pääsisi johonkuhun korkeaan ja arvokkaasen virkaan.
Oli kuinka oli, näitten molempain asema ei kuitenkaan ollut niin tuskalloinen, kuin tuota luulisi. Syy tähän oli Neron kummallinen luonne. Kaikessa irstaisuudessaan ja hurjuudessaan hän ei koskaan pyytänyt heitä kumppaneikseen. Hän ei todellakaan sitä edes odottanut. Hän katseli näitä kumpaakin ihan toisilla silmillä.
Cineaan kanssa Nero ei koskaan puhunut kuin taiteesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Athenalaisen mainiot tiedot näissä asioissa miellyttivät häntä. Hän ei tahtonut katsoa häntä miltäkään muulta kannalta. Hän nimitti häntä runoiliakseen taikka filosofikseen. Hän eroitti huvituksensa kokonaan kirjallisista pyrinnöistään; eikä hänen mieleensäkään tullut pyytää Cineasta enemmän kuin Senecaa huviensa osan-ottajaksi. Nero tavoitti mielellään filosofein puhekeinoa, hän toi esiin lauseita Platon teoksista, hän keskusteli semmoisista esineistä kuin sielun kuolemattomuudesta, summum bonum'ista ja muista tärkeistä kysymyksistä, joista filosofit yleiseen väittelivät. Hän tahtoi mielellään puhua myöskin runomitasta, selittää omia teorioitansa siitä ja esitteli uusia parannuksia värssyjen rakennustavassa. Nero luotti ehdottomasti omaan kykyynsä. Hän luuli itsensä jonkunlaiseksi kaikenpuoliseksi tiedetten suojeliaksi ja tahtoi ennemmin pitää itseänsä semmoisena kun maailman hallitsiana. Noissa keskusteluissa sielun kuolemattomuudesta taikka kreikkalaisista kilpaleikistä taikka vaihettelevan runomitan vaikutuksesta, hän ei sattumaltakaan ajan tapauksiin vähintäkään viitannut. Agrippina ja Octavia olivat unhottuneet. Hän eli entisyydessä. Muisnaisaikojen runoiliat, sankarit taikka jumalat olivat ainoat, joista hän huoli. Hänessä dilettantin henki muodostui erinomaisemmaksi kuin milloinkaan ennen.
Samoin kuin Cineasta arvosteli hän myöskin Labeota. Mutta Labeo seisoi hänen edessään aivan toisenlaisena luonteena. Edellinen oli hänen filosofinsa taikka runoiliansa. Jälkimäinen oli hänestä Romalaisen perikuva. Häntä ihastutti Labeon uhkea ruumiinrakennus, häntä ihastuttivat yhtä paljon, vaikka tuo kuuluu kummalliselta, tämän lahjomaton rehellisyys, tämän jalot hyvät avut ja ylevä siveydentunto. Nero nimitti häntä välisti "Herkuleeksi", mutta jälestäpäin hän mieluisammin puhutteli häntä "Catoksi." Labeon hyvät avut miellyttivät häntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas. Molemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka käsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo jossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin taikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin. Se olisi muka osottanut niin tavattoman huonoa makua Labeossa, ettei keisari olisi koskaan antanut sitä anteeksi eikä sitä unhottanut. Ja siis tämän kummallisen miehen mielestä ne vallattomuuden työt, joihin hän pakoitti muita ja joita hän itse harjoitti, olisivat olleet anteeksi antamaton rikos, jos Cineas taikka Labeo olisi niihin ruvennut. Muille olisi rikosten karttaminen, heille rikosten tekeminen tuottanut kuoleman.
Semmoinen Nero oli.
Jos nyt Cineas olisi ollut oikein viisas, olisi hän kääntynyt pois tästä hovista ja sen seuroista erään puoleen, joka olisi kertonut hänelle paljoa enemmän, kuin hän ikinä oli oppinut sekä "opettajalta" ja Isaakilta että myös keneltäkään muulta, jonka yhteyteen hän oli joutunut.
Paavali oli hänestä näyttänyt olevan mies, jolla oli varsin merkillinen luonne, ja Cineasta oli usein haluttanut saada kohdata häntä, vaikkei hän kuitenkaan vielä ollut tätä hakenut.