Aurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä levisi Kampania — avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja puutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä lisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris lakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi
"Lation ranta, tuttu vanhastaan
'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan
Nous' onnen tähti valtaa ennustain;
Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan
Takana noiden vuorten korkeain
Maapaikka runoniekan armiain."
Vähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä pylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen vieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.
Kun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi hän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni nyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti hän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen kasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja ilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin kookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa ilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä väijyi.
Pitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: "no, minä arvaan, ettei minun tarvitse kysyä, mitä mietiskelet."
"Ajattelen Luciota", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi hän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia säkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:
"Jota varroten ainiaan
Käyn silmissä kyynelkaste;
Mun mieltäni murheen taakka
I'äti painavi vaan."
"Muista Helena", sanoi Cineas, "mitä seuraa samassa laulussa; lohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen vakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:
"Oi lapsi, pelkosi poista!
Zeus valvovi korkealla,
Jumalallisin silmin nähden
Ja halliten taivaan ja maan."
"Zeus!" lausui Helena surullisesti; "voi! siinäpä vastus onkin. Minun Zeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei kukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä, pelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri juopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan uskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen tunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa luokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan. Myrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja rauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee tabula votiva'nsa temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa myrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia tekisin."