"Jo nyt unhotat itsesi", lausui Cineas. "Kuinka! tahtoisitko heittää omat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin yhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat jumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on paremmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.

"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen luokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä? Halvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta hän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa vähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän tahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:

"Etkö, ystävä, huomaa,
Kuinka heikkona hiljalleen
Unelman lailla kulkevi tää
Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,
Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten
Zeun sopusointua häiritä voi?"

"Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset runoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme ja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö muista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan luonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis sisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena nuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni semmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun seuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin menettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut säilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan, jonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta kadonnut?"

"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka sinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi. Olen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa."

"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?" kysyi Cineas leppeästi nuhtelevalla äänellä — "näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden ahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?"

"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni", vastasi Helena, lempeästi laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin; "minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla, naimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen. Romalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon perheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta oleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota minun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta minulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä kuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan ja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä en sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka hän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja Sofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa nuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä käänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa yhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni, minun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta tuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja elämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen? Kukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano, sinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä olet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on jumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle."

"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena", vastasi Cineas syvästi mietiskellen. "Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään varmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä tiedän."

"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän loi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo pitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?"

"Kukaties", arveli Helena ajatellen; "ylimalkain hän niin tekee. Eikä tämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle."