Tigellinon kateus oli niin ilmeinen, että Nero itse huomasi sen ja välisti pilkaten puhui siitä Cineaan kanssa.
"Tämä mies", hän lausui, "on peto, kesytön peto ja luulee kaikkia muita ihmisiä pedoksi. Hän ei ollenkaan ymmärrä kuinka taidolliset harrastukset voivat viehättää. Hän ällistyisi, jos kertoisin hänelle, että runoileminen miellyttää minua yhtä paljon kuin syöminen jossakin hänen komeimmassa pidossaan. Hän on kovin hyvä tavallaan ja kukaties tällä lailla aivan tarpeellinen; mutta se on kuitenkin alhainen tapa ja kokonaan raaka tapa. Kiitos jumalien, valtion toivot eivät ole koskaan häirinneet vanhaa rakkauttani kirjallisuuteen. Jos saisin uudestaan elää elämäni, minä soisin, että syntyisin Athenassa ja saisin elää leutoa filosofiallista elämää."
"Hän ei ymmärrä sinua", jatkoi Nero, "enemmän kuin minuakaan. Hän luulee sinua kilpailiakseen. Kuinka naurettavaa! Tämä olisi aivan kuin jos joku jumala tahtoisi jonkun koiran kilpailiakseen; sillä sinä, rakas filosofini, elät ajatuksissa jumalien elämää — semmoista elämää, joka minun mielestäni on paras kaikista elämistä; mutta hän elää niin kuin eläin, ilman mitään korkeampaa ajattelematta kuin ruokahalunsa tyydyttämistä. Kun lähtee hänen luotansa sinun luoksesi, on ikäänkuin nousisi korkeampaan elämän lajiin."
Tavallisella miellyttävällä häveliäisyydellään kiitti Cineas keisaria siitä hyvyydestä, jotta tämä hänestä käytti niin ansaitsemattomia kohteliaisuuden lauseita, mutta hän oli liian ylpeä sanomaan sanaakaan, hyvää taikka pahaa, vihamiehestänsä. Hän ei pelännyt tätä yhtään, sillä hän tunsi, että hän voi keksiä keinoja viehättääkseen Neroa vielä muutamia vuosia, jos hän tahtoi.
Eräänä päivänä Cineas, kuu hän oli matkalla hoviin, kuitenkin näki jotain, joka säikähytti häntä. Hän näki Tigellinon hartaasti keskustelevan jonkun kanssa, jonka kasvot Athenalainen hyvin tunsi. Se oli Hegio.
Se ei ollut ensinkään kummallista, että Syrialainen oli osannut tien Tigellinon luokse; ja todellakin se oli varsin arvattavaa, kun Cineas tiesi, että Hegio oli ollut Tigellinon palveluksessa siitä ajasta asti, jolloin Labeo oli pannut hänen pois, vaikka ei Cineas ollut tähän saakka koskaan sattunut häntä näkemään. Näitä ajatteli Cineas ja tämän miehen näky, joka ilmeisesti oli hänen vihamiehensä palveluksessa, näytti ennustavan vasta tulevia murheita. Tigellinon oli voima kukistaa parhaimmatkin. Hänen edessään liehakoitsi joukko ilkeitä päällekantajia, jotka olivat valmiit vannomaan vaikka mitä ja isäntänsä tähden tekemään tuhansia vääriä valoja. Cineas tunsi aivan hyvin monta, jotka tämän konnan valta oli syössyt perikatoon; muutamien nimiä kansa kuiskutteli keskenänsä, kauhistuen heidän kohtaloansa ja heidän murhaajiansa kiroten. Hegion näky teki, että hänestä tuntui niinkuin vaara äkkiä yllättäisi hänen ja hänen omat ystävänsä, kietoen heitä kaikkia yhteiseen onnettomuuteen.
Mutta pian oli Cineas päätökseen tullut, siihen päätökseen, että hän nykyistä menetysparttansa jatkaisi. Kenties oli Tigellinus jonkun ajan perästä havaitseva, ettei Cineaan asema ollenkaan vaikuttanut häneen, jolloin hän luopuisi yrityksistään. Kaikissa tapauksissa päätti hän entistä käytöstänsä noudattaa.
Cineas teki nyt itsensä Nerolle otollisemmaksi kuin milloinkaan, toi näkyviin uusia taidon lahjoja, joita hän ei koskaan ennen ollut näyttänyt ja ryhtyi likemmältä Neron erityisiin kirjallisiin mielitekoihin. Hän sepitti muutamia värssyjä kreikan kielellä, jotka ihastuttivat keisaria, sillä tämä luuli tästä näkevänsä, että se mies, jonka neroa hän piti suurimmassa arvossa, oli hänen omia aatteitansa hyväksynyt. Hän opetti Nerolle uusia runomitan muotoja ja uusia kuvanveiston salaisuuksia. Hän hankki myöskin hänelle yhden Alkaion kadonneen runoelman, joka oli säilynyt hänen heimossaan, ja tarjosi sen hänelle suurella komeudella.
Neron erinomaisen suuri halu kaikkiin, mitä kreikkalaista oli, vaikutti, että hän vastaan-otti kaikki nämät uudet ponnistukset Cineaan puolelta samalla mielihyvällä kuin lapsi, joka saa jonkun leikkikalun, jota sen mieli monta vuotta on tehnyt. Cineas havaitsi ennen pitkää, että hänen asemansa oli lujempi kuin ikinä ennen. Hän tuli todesti niin tuiki tarpeelliseksi keisarille, että se rupesi hänen omia toiveitaan ja tunteitaan häiritsemään ja saatti hänen katumaan, että hän oli ollenkaan hoviin mennyt. Hän alkoi pelätä, ettei hän koskaan saisi sitä jättää.
Ei sovi epäillä, että Neron suuri mieltymys Cineaasen oli sekä totinen että kestävä, siitä yksinkertaisesta tosi-asiasta päättäen, ettei Cineaalla ollut yhtäkään kilpailiaa. Ei kenessäkään muussa ollut niin paljon viehättävää. Nero näki hänessä Kreikkalaisen ja Athenalaisen, jonka suku oli mitä jaloimpia; semmoisen miehen, joka täydelleen tunsi Kreikan taiteet ja tieteet ja filosofian; jolla oli hieno käytöksen sievyys — joka oli jalo ja jumalankaltainen ryhdiltänsä, luonteva tavoiltansa, huvittava keskustelukeinonsa puolesta ja ennen kaikkia semmoinen, jossa ei ollut kunnianhimoa. Cineaalla ei ollut ainoatakaan asiata, jota hän olisi Nerolta pyytänyt. Hänen äärettömän suuri rikkautensa ja hänen historiallinen nimensä tyydyttivät häntä. Hänen ei tarvinnut pyrkiä mihinkään. Hän oli ainoa hovissa, jolla ei ollut syrjätarkoituksia. Tässä oli enemmän kuin mitä saatti Senecastakaan sanoa. Kaikkien näitten asiain johdosta ja varsinkin tämän viimeisen tähden, jonka Nero itse aivan hyvin tunsi ja johon hän usein viittasi, hän ei tahtonut vapaa-ehtoisesti uutta kumppaniansa kadottaa.