Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä, kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."

Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta, jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.

XIX.

Hovissa.

Labeon asema oli tällä välin tullut yhä paremmaksi. Kappale aikaa takaperin Nero oli pannut hänen tribunivirkaan — joka ammatti muinoin oli hyvin tärkeä, mutta nyt varsin vähäpätöinen. Se oli kuitenkin askel eteenpäin sillä radalla, jota hän mieli astua, ja se tapa, jolla virka hänelle annettiin, oli suuri ja tavaton kunnian-osotus, sillä häntä ei vaadittu ensiksi qvaestorin virkaa toimittamaan, niinkuin muutoin oli tapana. Tribunivirkansa vuotena hän menetteli suurella kohtuudella ja varovaisuudella, hyvin ymmärtäen ajan luontoa ja tietäen, että Neron hallitessa laimeata velvollisuuksien täyttämistä pidettiin parhaana ansiona. Tämän ajan kuluttua hänestä tehtiin praetori, jolloin hän käytti itseänsä samalla älyllä ja tyvenellä soveliaisuudella. Hänen ei ollut tilaisuus, kuten onneksi tapahtui, istua oikeutta, sillä tämä osa hallituksen toimista ei joutunut hänen puolellensa. Kaupungin prefekti piti vaaria yleisistä rikoksista, eikä mitään muuta jäänyt Labeon tehtäväksi kuin julkisten näytelmien toimeenpano ja alhaison huvittaminen. Hän johdatti näitä samalla haavaa sekä komeudella että säästäväisyydellä, jotta hän, vaikka hän kartti liiallisia kulunkeja, kuitenkin oli varma kansan suosiosta.

Hän havaitsi itsensä yhtä tervetulleeksi hovissa kuin koskaan ennen ja yhä Nero erinomaisella sitkeydellä laski leikkiä "Catostansa." Jos keisarin mielitaipumus, taikka valtion etu, taikka kansan tahto olisivat tämän vaikuttaneet, olisi hänen suosionsa Labeota kohtaan pian herjennyt; mutta se oli vaan maun asia, oli parhaasta päästä joku entisen tasavallan luonteen taikka tribuniviran muisto, joka saatti Neron tällä tapaa suosiotansa Labeolle osottamaan.

Labeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi ylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta itselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin vähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään häirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä löytyi.

Tigellinus ei ollut alusta näyttänyt ensinkään pitävän väliä Labeon edistymisellä eikä Cineaan asemalla. Hän luotti niin varmasti omaan vaikutusvoimaansa Caesarin suhteen tämän pahoja himoja yllyttäessään, ettei hän koskaan katsonut mahdolliseksi, että mikään muu asia voisi millään tapaa häneen vaikuttaa. Suurella kummastuksella hän huomasi sen vallan, jonka Cineas vähitellen oli saanut hovissa, jossa hän oli aivan etevä mies, vaikka hän pysyi ihan puhtaana siveytensä puolesta — liian rikas viroista huolimaan ja liian tyytyväinen taikka kenties liian ylpeä kunnian-osoituksia havittelemaan. Tigellinus oli kanan aikaa odottanut, että hänen isäntänsä kyllästyisi näihin molempiin; mutta kun havaitsi, ettei Nero kyllästynytkään, joutui hän levottomaksi. Hän ei kokonaan ymmärtänyt sitä voimaa, jolla tieteet ja taiteet taivuttelivat Neron mieltä. Sillä keisari ylpeili tarkasta maustaan ja hienosta älystään. Hän arveli, että maailma oli menettänyt suuren runoilian, kun hän oli tullut keisariksi. Tämä oli lujimpia vakuutuksia hänen omituisessa ja ristiriitaisessa luonnossaan. Tigellinus ei pannut kylläksi arvoa tähän, sillä hän ei tuota tunnetta ymmärtänyt. Kaikkia, mitä koski tieteesen, kirjallisuuteen taikka filosofiaan, Nero ehtimiseen jahki. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että hänessä oli taipumus näihin kaikkiin, jopa etevä kuntokin näissä tiedon haaroissa. Tämä mielenlaatu syntyi hänessä aivan aikaisin, kun hän oli viaton, ja pysyi hänessä siihen hetkeen asti, kun hän rikosten alaisena kuoli, ja ilmestyi hänen kuolemassansakin mahtavana. Seneca oli vuosikaudet suuresti vaikuttanut keisariin ainoastaan tästä syystä ja kadotti valtansa parhaasta päästä sen vuoksi, että hänen hengelliset lähteensä kuivuivat. Hän kävi vanhaksi, eikä hänellä ollut enää tarpeeksi intoa mitä näihin harrastuksiin tuli.

Cineas täytti runsaasti Senecan sijan. Vaikka hän puoleksi ylenkatsoi niitä vaatimuksia, joita Nero piti oman etevyytensä suhteen, antoi hän kuitenkin niille arvoa, sillä ne olivat totiset. Itse puolestansa hän todenteolla rakasti kaikkia, mitä oli kaunista, ilmestyi se missä hyvänsä, ja harrasti innolla kaikkia, mitä oli ylevää taiteessa, taikka kirjallisuudessa, taikka filosofiassa. Aikaa voittain tämä into eneni eikä se milloinkaan, koska hän vielä oli nuori, näyttänyt tavoitetulta taikka luonnottomalta. Hänellä oli aina virkeä mieli ja oman-takeiset mietteet. Hänen arvostelunsa olivat aina järkevän tasaiset ja oikeat. Ennen kaikkia hän oli Kreikkalainen ja hänellä oli kummastuttavan suuressa määrässä hänen sukukuntansa erinomainen aisti, terävä ymmärrys ja kunnioitettava nero. Hänellä oli ylevämpi katsantotapa elämän suhteen ja laveampi tieto kuin Tigellinolla ja kohta alusta hän ymmärsi täydellisesti Neron kaksinkertaisen luonteen, joka jäi toiselta aivan peitteesen. Hän tiesi, että ihmisen on mahdollinen yhtä haavaa rakastaa pahantapaisuutta ja kirjallisuutta ja olla suuri filosofian taikka taiteen harrastaja, mutta samalla julmuutensa kautta ilmeinen hirviö. Hän tiesi, että taidollinen sivistys menestyy siveydellisen epäpuhtauden rinnalla ja havaitsi Nerossa vaan mitä hän jo oli vähemmässä määrin muissa nähnyt. Niin tavoin oli hänellä pitkin aikaa se etu, että hän ymmärsi sen miehen, jonka kanssa hänen oli tekeminen ja tiesi siis aina menetellä niin, että hänen oma valtansa säilyi.

Tästä syystä Tigellinus alkoi suuresti kadehtia tuota Athenalaista, jolla oli semmoinen asema, että kaikenlainen kilpaileminen hänen rinnallansa olisi saattanut Tigellinon naurun alaiseksi siinä tapauksessa, että tämän olisi ollut joku halu siihen ruveta. Hän koetti turhaan vähentää Neron rakkautta näihin maun harrastuksiin. Hän käytti koko kekseliäisyyttänsä uusia huvituksia luodaksensa, mutta ainoa voitto siitä oli se, että kun hänen isäntänsä oli näihin kyllästynyt, vastavaikutus syntyi ja hän ryhtyi aina uudella innolla jälleen kirjallisiin toimiinsa. Viimein Tigellinus rupesi pelkäämään, että keisari kokonaan painuisi näihin, kaikki muut asiat sillensä heittäen, ja mikä hänelle itselle silloin neuvoksi tuli? Hän oli virkansa menettävä ja hänen täytyi kerrassaan vaipua entiseen vähäpätöisyyteen.