"Se on se", lausui Helena. "Sinä saat nähdä hänen, jopa piankin."
"Oi, minä tiesin sen kaikki. Ja sinä olet koettanut ilmoittaa sitä minulle. Hän on Romassa. Hän tietää, että minä olen täällä. Hän tulee tapaamaan minua. Ja minä saan nähdä hänen — minun poikani, minun lapseni, minun lemmittyni, minun kallis kasvattini! Voi armas emäntäni! tuo hänet pian. Jos mikään minun kuolettaa, niin viivytys kuolettaa. Ei mikään voi pelastaa minua, kuin hänen pikainen tulonsa. Oi, tuo minulle minun poikani. Mistä voin hänen löytää? Minä tahdon mennä häntä noutamaan. Sano minulle, missä minun poikani on."
Ja imettäjä nojausi Helenan käsivarteen ja vaikeroitsi poikaansa kumman vimmatulla halulla — syvällä kaipauksella, jota et voi sanoin sanoa — hehkuvalla äidin rakkaudella, jotka kaikki osottivat, mikä into paloi hänen tyynen ulkomuotonsa kätkössä. Ja nyt koko tämä into puhkesi ilmiin ja leimahti kaikkien vastusten ylitse, heittäen kaikki muut tunteet.
Mutta Helena pääsi kauemmin odottamasta. Kun imettäjä vielä puhui ja rukoili, kuului huokaus ja yksi mies syöksähti huoneesen ja sulki hänen syliinsä. Huolimatta surun ja ajan hävitystyöstä — huolimatta noista harmaista hiuksista, jotka olivat yhtä harmaat kuin hänen omansa — huolimatta kasvojen muutoksesta, jonka vuosikausien oman tunnon vaivat olivat aikaan saaneet ja jonka sijaan oli astunut se rauha, jonka Kristus oli antanut — huolimatta näistä kaikista, äiti kohta tunsi poikansa kasvojen juonteet; ja huudolla semmoisella, joka ilmoitti vuosien halut ja kaipuut, joka kertoi viivytetystä mutta vihdoin täytetystä toivosta, iloksi kääntyneestä tuskasta, riemuksi muuttuneesta murheesta — tämmöisellä huudolla — Helenan mielestä menemätön, kauan jälestäpäin hänen korvissaan soiva — imettäjä heittäysi poikansa syliin ja itki siinä ja lausui epäselviä puoleksi hyväilyksen, puoleksi rukouksen sanoja.
Lempeästi poika kohotti äitinsä syliinsä ja nosti hänen sohvalle, johon hän istui hänen viereensä, yhä likistäen häntä sydäntänsä vastaan, osottaen yhtä syvää ja yhtä näännyttävää liikutusta kuin hänkin, ihme kyllä, ääretön ilo oli melkein kauheaksi asiaksi muuttuva.
Helena näki kaikki nämät ja jätti huoneen noille molemmille, sillä heidän onnensa oli pyhä asia, jota ei kenenkään muun sopinut häiritä. Kuitenkin hän yhtä paljon pelkäsi seurauksia. Kestäisikö heikko imettäjä tämmöisen puuskan vaikutuksia? Hän pelkäsi ja koetti toivoa, mutta ei voinut.
Hän lähti tapaamaan Cineasta ja suuressa tuskassaan kertoi tälle kaikki ja tämän totinen muoto ja arvelukset vahvistivat hänen pelkoansa.
Meni tuntikausia, eikä vielä mitään ääntä kuulunut. Sekä Helena että Cineas olivat liian huolestuneet lähtemään levolle. He odottivat hiljaisuudessa, toinen toistansa taikka laattiaan katsoen, ihmetellen, mitä nämät tunnit tuottanevat, peläten myöskin, ja samalla kuin he halasivat, että tästä epätiedosta loppu tulisi, he tätä loppua kammoivat. Helenaa ahdisti tämä pelko kovimmin, sillä hän oli ruvennut rakastamaan imettäjää niinkuin äitiänsä.
Viimein päivä alkoi valjeta ja Helena, jok'ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoa, luuli saavansa vielä kerran astua huoneesen. Hän hiipi hiljaa sisään ja meni vitkaan sohvan luo.
Siinä istui Philo, samalla kuin hänen äitinsä puoleksi nojausi häntä vastaan, pitäen lujasti kiinni poikansa molemmista käsistä ja ihastuneena katsoen tämän kasvoihin. Mutta kasvot, jotka ilmoittivat ihastusta, olivat muuttuneet muodoltansa, siitä kuin Helena oli lähtenyt ja kun hän sen näki, hänen verensä hyytyi. Nämät aina laihat kasvot olivat nyt käyneet hienommiksi ja terävämmiksi ja hänen silmissään oli valo, joka näytti taivaalliselta. Hänen huolensa olivat verettömät ja mustat pyörät ympäröitsivät silmiä.