"Sentähden — sentähden", lausui Helena, "että minä pelkään sinun puolestasi. Sinä vapiset niin. Sinä et voi kestää tätä puuskaa."
"Puuskaa! Mitä puuskaa? Sitäkö sanomaa, että poikani elää? Voi, mitä kertomista sinulla on? Mitkä hirmusanat ovat jälellä? Enkö minä ole kärsinyt pahimpia — pahimpia? Voiko mitään pahempaa olla jälellä?"
Ja kova kauhistus kuvausi imettäjän kasvoissa ja hän istui suorana ja jäykkänä, kädet ristissä, peläten, että hän saisi kuulla jotakin uutta.
"Voi armaiseni. Ei löydy mitään tämän uutisen kaltaista. Minä pelkään, että sinä kuolet, ei kauhusta, vaan ilosta."
"Ilostako?"
Imettäjä tarttui Helenan käteen ja yritti puhumaan, mutta ei kyennyt.
"Hän on kristitty. Hän saarnaa Kristusta. Hän käy ympäri maailmaa sinua etsien. Voitko kestää tätä iloa?"
"En, en, minä en voi sitä kestää!" huudahti imettäjä; ja hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Ja siinä seisoi Helena, käsiänsä väännellen, katsoen ystävänsä kunnian-arvoisaa kuvaa, jota nyt kova nyyhkytys pudistutti ja alinomaa itseänsä nuhdellen. Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi tullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento kestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen.
"Voi", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen ruumiin ympärille, "mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko minä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?"
"Enemmän iloa", sanoi imettäjä, nousten seisaalleen ja yhä vavisten. "Enemmänkö? Mitä! enemmänkö? Mitä enemmän lienee jälellä? Sekö, että saan nähdä hänen?"