Ja Helena tarttui imettäjän käsiin ja suuteli hänen vaaleita, valkoisia kasvojansa ja käski hänen viihtyä.
"Oi, kallis emäntäni", lausui imettäjä heikolla äänellä, "minä en voi hillitä tunteitani. Minä tiedän hyvin, mitä sinulla on kertomista. Ei löydy kuin yksi sanoma, jonka Cineas lähettäisi minulle. Se koskee häntä. Kerro se vaan. Älä minua sure. Sillä ei ole väliä, olenko tyyni vai ei. Kyllä minä tämän kestän. Sinä tulit kertomaan hänen kuolemastansa. Hän on mennyt enkä minä saa nähdä häntä enää tässä elämässä."
"Ei", lausui Helena.
"Ei! Eikö se koskekaan häntä?"
"Koskee kyllä."
"Ja mitä muuta kertomista sinulla olisi? Voi, minä rukoilen sinua, älä pidä minua epätiedossa."
"Hän ei ole kuollut."
"Hän — ei — ole — kuollut?" toisti imettäjä, mieltänsä rohkaisten ja katsellen Helenaa kummallisella, rukoilevalla tavalla. "Eikö hän ole kuollut? Ja tulitko sinä kertomaan tätä minulle? Ja tämä mies, josta puhut, missä hän on? Kuka hän on?"
"Sinä saat nähdä hänen ja kysyä häneltä itseltä. Mutta, voi, tyynnytä itseäsi." Vaan imettäjä vapisi enemmän kuin ennen.
"Oi, onko hän säilynyt? Onko hän hengissä? Ja missä? Ja kuka voi tuoda hänet hänen äitinsä luokse? Mihin minun tarvitsee mennä, että saan nähdä hänen, ennenkuin kuolen? Kauan minä en enään eläne, paniko hän minulle jonkun sanan? Mainitsiko hän koskaan minun nimeäni? Onko hän lähellä minua, vai etäällä? Onko hän liian kaukana, ettei hän ehdi minun luokseni, ennenkuin kuolen? Oi, puhu, äläkä katsele minua niin oudosti. Mitä sinä tarkoitat noilla kyynelilläsi? Jos hän ei ole kuollut, minkätähden sinä itket?"