Sillä nyt tämä makasi tuossa polvillansa, sortuneena ja särjettynä, unhottaen itsensä, unhottaen Kristin-uskonsa, muistaen vaan tätä ainoata suurta surua ja epätoivossaan ajatellen ainoastaan sitä, että hän oli tappanut äitinsä.
Sillä tämä mies oli oppinut anteeksi-antamuksen tien ja saanut rauhan kalvavalle omalle tunnollensa; mutta kuitenkin muisti hän tuon hirveän syntinsä, jota ei mikään anteeksi-antamuksen ajatus voinut niin poistaa, ettei se olisi synnyttänyt itsesyytöksiä ja oman tunnon vaivoja, jotka aina olivat valmiit häntä ahdistamaan. Nyt kun hän notkistui tämän vääryyttä kärsineen, rakastetun äidin ruumiin ylitse, syntyi hänessä kaksinkertainen kipu — hänen oman syntinsä ajatus ja eron tuska. Tämä hänen mujersi ja karkotti kaiken lohdutuksen pois hänen sydämestään. Näin suuri synti aina tuottaa suuria oman tunnon vaivoja. Lievittäköön anteeksi-antamuksen tieto näitä oman tunnon vaivoja ajaksi, menneen ajan muisto ei kuitenkaan koskaan sammu; ja niin kauan kuin tämä elämä kestää, niin kauan vaivaa myöskin rikoksen muisto sielua.
"Minä olen tappanut hänen", vaikeroitsi Philo; ja tämä oli hänen ainoa ajatuksensa. Hän olikin tappanut, sillä löytyikö koskaan suurempaa rikosta kuin hänen? Kaikki, mitä hän nyt kärsi, oli vähäpätöistä, kun sitä verrattiin niihin kärsimyksiin, jotka hän oli saattanut äidilleen. Niin, hän oli tappanut äitinsä ja kaiken ikänsä täytyi hänen kantaa tätä muistoa.
Surullisena ja väsyneenä meni vähäsen lepäämään, mutta Philo makasi yhä polvillansa äitinsä vieressä. Hän oli ummistanut tämän silmät. Mitä hän ajatteli tuossa polvillaan? Ajatteliko hän kaikkia noita tuskan vuosia, jotka tämä oli suuressa rakkaudessaan sanonut armaasti kuluneen hyvien ja samanluontoisten ystävien seurassa; vai ajatteliko hän pikemmin sitä suurta rakkautta, joka oli äidin viimeisessä katsannossa ja puhui hänen viimeisessä henkeyksessään? Mitä hyvänsä hän lienee ajatellut, se ei suinkaan ollut hänelle muuta kuin kova mielihaikeus. Sillä vaikka se rakkaus, jota äiti oli osottanut hänelle, lohdutti häntä, se kuitenkin pisti hänen sydäntänsä. Tätä rakkautta hän oli solvaissut. Niin, hän maatkoon tuossa polvillansa, hän valittakoon; hänen sielunsa taistelkoon tätä eron tuskaa vastaan. Hän ei kuitenkaan surussansa voi tuntea muuta kuin osan siitä, jota hänen äitinsä oli kärsinyt sen orjuuden pitkinä vuosina, johon hänen poikansa oli hänen tuominnut.
Päivät kuluivat ja aika tuli, jolloin imettäjä oli haudattava. Kristityt eivät polttaneet kuolleitansa. Kuolleista nousemisen toivo saatti heidän mieluisammin kätkemään näitä hautakammioihin. He eivät tahtoneet polttaa niitä tuhkaksi, vaan arvelivat, että myöskin hautaustuli saastuttaisi ruumista, jota he pitivät Jumalan temppelinä.
Löytyi eräs paikka, jonka Roman kristityt olivat valinneet kalmistoksi ja jonka Jumala näytti laittaneen heille juuri tätä tarkoitusta varten. Niin runsaasti kansoitetussa kaupungissa kuin Romassa, jonka kartanot jatkaantuivat kauas ympäristölle, oli vaikea löytää mitään soveliasta hautauspaikkaa. Köyhät pantiin maahan ulkopuolelle Esqvilinon porttia. Rikkaat polttivat kuolleensa ja välisti hautasivat ne, mutta heillä oli yksityiset hautakammionsa. Kristittyjen mielestä, jotka olivat köyhät eivätkä suittaneet pitää yksityisiä kalmistoja, näytti Esqvilinon kenttä kammottavalta, osaksi sen huolimattoman tavan vuoksi, jolla ruumiit laskettiin maahan, osaksi paikan ahtauden tähden. Korkeampikin syy vieroitti heidän pois tästä yhteisestä kalmistosta. He odottivat yhä kuolleista nousemista ja vartoivat sitä aikaa, jolloin ruumis oli nouseva viimeisen torven soidessa. Sentähden he ennemmin valitsivat jonkun paikan omaa yksityistä käytäntöä varten, ikäänkuin olisivat he tahtoneet myöskin kuolemassa päästä pois pakanain seurasta ja olla erinänsä.
Ja nyt tämä vähäinen yhteiskunta tunteinensa, toiveinensa tapasi semmoisen paikan, joka tarjosi heille kaikki, mitä he tahtoivat — paikan, joka oli määrätty nousevina vuosisatoina täyttymään kuolleista kristityistä, jopa toisinaan, vainon aikoina, elävistäkin kristityistä, jotka siellä etsisivät turvaa, kunnes se viimein muuttui äärettömän suureksi kristittyjen Nekropoliksi, myöhempien aikojen ihmeeksi.
He eivät löytäneet tätä paikkaa kaupungin ulkopuolelta, vaan sen alta.
Vuosisadat olivat Romalaiset tästä kaupungin osasta vetäneet hiekkaa, jota he käyttivät sementiksi. Tätä hiekkaa niinkuin myöskin kovaa vulkanillista kalliota siellä löytyi isoja kerroksia; mutta paitsi näitä oli siellä suunnattoman suuri jakso pehmeätä hohkaista kalliota, jota kävi helposti kovertaminen. Käytäviä oli jo hakattu tämän läpitse, että sopi sementtiä helpommin kuljettaa, ja juuri näistä maan-alaisista louhoksista saivat kristityt mukavan paikan kuolleitansa varten.
Murheellinen saattoväki liikkui Labeon kartanosta, vieden imettäjän ruumista hänen viimeiseen lepopaikkaansa. He kulkivat suuren osan kaupungin läpitse ja lähtivät Porta Capenan kautta Via Appia'a alaspäin. Tämän tien toisella puolella kohosivat Roman mahtavien perheitten hautapatsaat, joista kaikista Caecilia Metellan mausoleo oli mainioin.