Lähellä tätä löytyi tien toisella puolen yksinkertainen katos, jonka alla oli aukko, josta portaita myöten pääsi maan sisään. Tämän aukon ympärillä oli hiekkaläjiä ja miehiä, joitten vaaleat kasvot osottivat, että he olivat kaivajia, jotka koversivat hiekkaa tuolta alhaalta. Näitä portaita alaspäin astui seurue; kun he olivat päässeet pohjaan, sytyttivät he tulisoittonsa ja yksi mies, joka näytti hyvin tietävän nämät paikat, saatti heitä eteenpäin.
Tämä mies johdatti heitä vakavin askelin ja toiset seurasivat. Kaamea, kummallinen näky. Käytävä oli noin seitsemän jalan korkuinen eikä kuin neljä jalkaa leveä. Seinät kummallakin puolella olivat ryhmelöiset ja niissä nähtiin koverrus-asetten jäljet. Tulisoitot valaisivat vaan himmeästi näkymöä. Pimeys, joka aukeni heidän eteensä, oli ääretön.
Viimein he saapuivat yhteen paikkaan, jossa seinät olivat peitetyt tauluilla. Tästä alkoivat kristittyjen haudat. Näissä tauluissa oli yksinkertaisia hautakirjoituksia. Usein nämät hautakirjoitukset olivat sieventämättä leikatut ja huonosti tavatut, mutta muutamissa olivat nimet ja lauseet somemmat. Kaikissa oli kuitenkin sama ajatus — ajatus, joka ilmoitti toivoa ja uskoa ja rauhaa. Sillä niissä kaikissa oli tämä sana — rauha.
Eusebia Kristuksen rauhassa.
Valeria lepää rauhassa.
Constantia rauhassa.
Laurinia, makeampi kuin hunaja, lepää rauhassa.
Domitianus, viaton sielu, lepää rauhassa.
Tämmöisiä hautakirjoituksia näkyi käytävän molemmilla puolilla, kun saattoväki verkalleen eteni, ja ne kertoivat voimakkaimmalla tavalla siitä rauhasta, jota ei järki käsitä, jonka Kristuksen evankeliumi antaa, ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin kuoleman salaisuudessa.
Lopulta he tulivat tilavampaan paikkaan. Se oli vähäisen kammion kaltainen, jonka katto oli noin viidentoista jalan korkealla ja laattia viisikolmatta jalkaa poikkimitaten. Tähän kantajat laskivat paarensa ja kaikki seisoivat ääneti.
Julius oli siellä, sillä hän oli nyt ruvennut suuressa määrässä samanmieliseksi kuin kristityt. Cineas oli niinikään siellä, siltä hän oli tullut katsomaan sen viimeistä lepopaikkaa, jonka kohtaloon hän niin hellästi oli ottanut osaa. Philo oli myöskin siellä, yhä surusta sortuneena ja äänettömässä tuskassansa maaten polvillansa paarten vieressä.
Mutta siellä oli yksi, jonka kasvoista korkea into oli poistanut kaiken synkeyden. Hän tiesi sääliä murhettivain surua, mutta hänestä ei ollut mitään syytä itkeä kuolleita. Hän oli kuoleman salaisuuden suhteen oppinut jotakin, jonka kautta hän vahvistui voitonriemulla ajattelemaan sen kauhuja ja puhua muille sanoja, jotka vuodattivat heihin hänen oman ylevän luottamuksensa. Hänestä kuolema ei ollut mitään pelottavaa. Hän eli semmoista elämää, joka saatti hänen alinomaa urhostelemaan kuoleman kovimpia kauhuja vastaan. Hän tiesi että kuolema oli vaan toisen elämän koitto eikä ainoastaan tämän elämän loppu, ja ajatteli, ettei kenenkään kristityn tarvinnut peljätä sitä, josta Kristus oli poistanut kaiken kauhun.
Tänne siis, keskelle tätä kolkkoa maan-alaista kammiota, jota vaan tulisoittojen punaiset liekit valaisivat, tuo vähäinen seurue kokoontui kuolleen ympärille ja kuunteli Paavalin sanoja.
Juuri keskellä tätä pimeätä maan-alannetta Paavali koroitti äänensä rukoukseen ja sanat, jotka tässä rukouksessa lausuttiin, olivat semmoiset, että he hyvin sopivat tälle paikalle, sillä niitä lausui yksi, joka "syvyydestä" rukoili Häntä, joka hallitsi korkeudessa, mutta aina kuulee — niitä lausui yksi, joka kääntyi pois maailman pimeydestä, jota nuot jylhät holvit kuvailivat, taivaasen, josta hohti sen toivon valo, joka on kuolemattomuutta täynnä. Se mies, joka rukoili tässä, oli semmoinen, joka aina kehoitti muita taukoamatta rukoilemaan; rukous oli hänen elämänsä virvoitus ja hän, joka näin rukoili omasta puolestansa, tiesi parhaiten, kuinka muitten hyväksi rukoilla. Tämä hänen rukouksensa ei ollut kuitenkaan kuolleitten vaan elävien puolesta.