Nyt rukous vaikeni ja kaikki seisoivat ihan ääneti ruumiin ympärillä.
Philon suru asui myöskin näissä hetkissä, samantunteisissa sydämissä.
Samoin kuin hän, hekin vuodattivat kyyneliänsä.
Mutta kesken tätä äänettömyyttä nyt kuului laulu, niin suloinen, niin surullinen, että se Cineaan sydäntä sykähytteli ja monta vuotta jälkeenpäin kaikkui hänen muistissansa.
Ensimäiset kristityt olivat alusta Juutalaisia ja kokouksissaan he säilyttivät synagogain traditionit. Vanhojen virsien sävelet olivat hyvin tunnetut heille. Pakana-kristityt omistivat nuot vanhat juutalaiset uskonmenot ja psalmi versoi hymnin vieressä.
Mutta laulu, joka nyt soi, sisälsi sanoja, joihin ainoastaan kristityt voivat panna jotakin merkitystä. Juutalainen synagogassansa ei katsonut niitä miksikään. Kristittyjen mielestä ne merkitsivät kaikki; ne olivat jumalallisia sanoja, joissa ilmestyi ylevä lohdutus kaikiksi ajoiksi; mutta nyt tämän kuolleen luona ja keskellä poismenneitten hautoja ne toivat voitonriemun sielulle.
"Minä tiedän Vapahtajani elävän: ja hän on vielä viimeisenä seisova
tomun päällä.
Ja vaikka vihdoin tämä nahkani lakastuu; saan minä kuitenkin minun
lihastani nähdä Jumalan.
Hänen minä olen itsekseni näkevä ja minun omat silmäni katsovat
häntä, eikä kenkään outo; ikävästi kuluvat munaskuuni helmassani."
Pitkiä, holvikkaita käytäviä myöten sävelet kaikkuivat, vierien edelleen kummallisilla loppu-äänillään, kunnes ne kaukana hiljenivät koleaan huminaan. Ja toivo ja laulun juhlallinen riemastus näyttivät synnyttävän uuden tunteen kaikissa kuulioissa. Cineas painoi päänsä alas ja taipui siihen mielenliikutukseen, joka valloitti kaikki. Hän tiesi ketä ja mitä tämä laulu tarkoitti. Vapahtaja, kuolleista nouseminen, nämät olivat sen aine; ja hän näki jotain, joka teki, että kuolema kadotti kauhunsa.
Ja siinä polvillansa maaten Philo tunsi uuden tunteitten kuohun, joka keskeytti hänen oman tuntonsa vaivat ja hänen epätoivonsa. Hän kohotti päätänsä ja katsoi ylös sädehtivin silmin; mutta toivo kuvautui hänen kasvoissaan, ja kaikki tiesivät, että usko vihdoin oli voittanut hänen sielunsa tuskan.
Lähinnä lunastusta kuolleista-nousemisen suuri oppi tämän ajan kristittyjä viehätti. Päivästä päivään he odottivat Herran tuloa. He hautasivat kuolleensa ja tiesivät että nämät viimeisen torven kaikkuessa jälleen nousisivat. Niinkuin Herra itse oli noussut, niin kaikki hänen seuraajansa nousisivat. Tästä he ylistivät Jumalaa ja tästä he iloitsivat.