"Mutta, Julius", hän lausui keskustelun lopulla, "usko minua, minä en ole semmoinen, joka ilman aikojaan tuon esiin joukottain vähäpätöisiä väitöksiä puhdasta ja ylevää uskontoa vastaan. Minä olen huolestunut. Minä olen hämmentynyt. Minä tahtoisin, että tämä sinun Kristin-uskosi tulisi otolliseksi minulle. Mutta se ei voi tulla."
"Tee sinä, niinkuin aiot. Minun sydämeni seuraa sinua. Minä tahdon seisoa siinä, missä minä olen ja epäilyksessäni yhä rukoilla häntä; ja jos, niinkuin minä aina olen uskonut, hän todella kuulee rukouksia, kuulee hän epäilemättä joskus minun, vaikka kohta heikotkin rukoukseni, jollei tässä elämässä, kenties kuitenkin tulevassa."
Julius tarttui ystävänsä käteen ja pusersi sitä hartaasti.
"Monta rukousta on nouseva sinun puolestasi ja hän, joka on luvannut kuulla kaikki rukoukset, kuulee varmaan ne, jotka kantavat sinun nimesi hänen korviinsa. Mitä tähän kysymykseen synnistä tulee, minä saatan vaan sanoa, että minä kerta ajattelin niinkuin sinä; mutta hiljakkoin alkoi tuntua siltä, kuin olisin vastaan-ottanut suuren valon sielussani ja nähnyt, että olen synnintekiä. Olkoonpa sinun laitasi mimmoinen hyvänsä, minä kumminkin tarvitsin kaikki, mitä Kristus on tehnyt. Minä ansaitsin kärsimistä; hän kantoi sen minun sijassani. Minä uskon häneen ja antaun hänelle täksi elämäksi ja tulevaksi."
"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi", lausui Cineas, "on jotakin, jota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista menoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin sanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä. Jollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen? Mutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi, joka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin itseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut rauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat vaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi antaa."
"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en epäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä totuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa."
XXII.
Isä ja poika.
Kun Julius ilmoitti isälleen päätöksensä, kohtasi häntä kiivaitten moitteitten myrsky. Vanhus vihasi Kristin-uskoa, sillä se oli Syriasta lähtenyt. Hän alkoi vanhaa tapaansa myöten soimata aikakauden paheita ja lausui, että Syria oli saattanut kaikki hukkaan.
"Älä sano minulle", hän huudahti, "että Kristin-usko on toista laatua. Se ei voi olla niin. Se on mahdotonta, että mikään hyvä asia tulee Syriasta. Kansa on perinjuurin pilaantunut. Iki-vanhoista ajoista asti se on ollut kaikkien paheitten ja riettauden ja haureuden pääpesä. Sinä olet petetty, mieletön poika. Kaunis ulkomuoto on erhetyttänyt sinun. Odota siksi kuin opit tuntemaan näitten kristittyjen oikean käytöstavan. Minä puolestani uskon kaikki, mitä kansa heistä puhuu. Minä olen varma siitä, että he harjoittavat hirmuisia paheita salaisissa kokouksissaan, noissa syrjäpaikoissa, joihin ei rehellinen ihminen koskaan yritäkään. Älä sanokaan, että minä olen väärässä. Minä olen oikeassa ja minä tiedän sen. Vielä sinä joskus huomaat sen. Kaikissa, mitä on Syriasta tullut, on paljasta saastaisuutta. Roma on sitä täynnä. Mikä muu kirous Romalla on kuin tämä? Mene kaupungin pahamaineisinten konnien luo ja kysy heiltä, mistä he ovat tulleet. On vaan yksi paikka — Syria."