Sillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja sekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin asukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta varten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut. Sillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys vallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.
Turhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton, sillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten riekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa äärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he asuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat, pelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja hämmästyksen merkit.
Vihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös ja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli taas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa jatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina oli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa ponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:
"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi olla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi hänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia hänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala on, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on kuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka myös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta eroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai alastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: — 'Sinun tähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin teurastettavia lampaita.'"
"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale taida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme."
Sillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet. Mutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin laskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja liikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä sanoja.
Mutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti ilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen punaisemmaksi ja uhkaavammaksi.
Lydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.
Centurio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.
Lydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.