Rynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja miesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta. Lydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.
Vihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan hirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta puolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies syöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.
Se oli Julius.
Samalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta katkeavalla äänellä hän lausui: "Jumala, minä kiitän sinua!"
Nyt hän huusi kansalle kadulla:
"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle."
Ilon huudot kaikkuivat vastaukseksi.
Silmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.
Julius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois centurion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin läpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän ylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä leveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos seurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten jälestä tunkeusi hurja väkijoukko.
Viimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja sotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten heille tietä.