Pari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä vastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun centurio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui tarjottuun vierasvaraisuuteen.
Kaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten kokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes pako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien rakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo säikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat aamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen, niinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla päivän-valolla.
Päivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni. Kokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan häviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia liekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten seutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet turvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi, mutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä kerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat ympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta ja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa heidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien pidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat ällistynet.
Yhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi; kadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat pääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä tuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.
Julkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien julkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan unhottaen kaikki.
Ei aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille ja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto oli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka taholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien alhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa, sen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa helposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit raivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta tulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista valkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.
Ja nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat yhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän kammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä tähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni — elävien luontokappalten huuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan — amfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä huikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä kaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen majesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten ylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä uhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä yhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin parku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen — epätoivon parku — huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli luonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan räykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon ja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä särkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi kääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan puoleen.
Täällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa rakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat paenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty, eläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä paikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka tekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa emäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei kukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki ne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut ja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan pentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja tahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien vaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan esiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen äärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin tuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen havaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen jalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja tämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä, kääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin. Basilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka tarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli seitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.
Lähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä pedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen tuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja savupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein, kun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi, leijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen huippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi suoraan portikoa kohden.
Jos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties harppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi turvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo kärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen tästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä iskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen rajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa hinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa takakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata vaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa heikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan, hän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti heittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen jäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä paikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä musta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä kivikadulla.