Toisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään Galdus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin huimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.
Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi kalliin taakkoinensa Labeon edessä.
Labeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa, istahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti hänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava Romalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse ollut lapsi.
"Isä", lausui Markus, "minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en pelännyt yhtään."
Labeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.
Mutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.
Galdus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.
Voitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa kokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja kaatui maahan.
Markus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi pelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen puoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.
Galdon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat hänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen alaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli hirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat kaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat muuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.