Mutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.
Hän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman. Hän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja kylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle. Täällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli ijäksi paennut.
Oli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa muotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat hänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan toivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa täyttävä?
Mitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että hän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään hänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta tähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi ollut sisar.
Aivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän jatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus, jonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa suhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja vielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä vaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.
Cineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän näki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän ihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa osotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena. Hän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon tähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden, mutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema, hirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka martyrinpaalussa.
Suruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he niin mielellään veisasivat — Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin olivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:
"Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.
Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.
Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes
tuonelaa.