Siinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien, vaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin oli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.
Labeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa suonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat kiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat kuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.
He olivat ääneti.
Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen. Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.
Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.
"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.
"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin vuotaa."
"Kenenkä veri?"
"Minä himoon kostoa."
"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.