Helenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono terveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa. Hennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja terveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti kuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita harmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun merkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi ollut iloinen — jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja vapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta — silloin olisi hän kenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset surut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka yöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin kuin katakombit.
Kun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei puhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa surua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti, kun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi, että hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.
Usein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa ja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui: "voi suloinen poika!" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään, hän ei tohtinut lausua.
Mutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa hoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin, ikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka yhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.
Kaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena katseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja havaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän tiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut ilmoittaa.
Alusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään kumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään, näyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä heikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi taistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen edessään.
Sillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut kävellä ympäri.
Nyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla kuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina oli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja syvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata, kuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä sylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän tahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä ainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.
Sillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli tapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän ei ollut halullinen lausumaan.
Ja Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä rakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat, laihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli tulossa.