Sillä hän tiesi sen — hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven eikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei voi ajatella — tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän tulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva päivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.
Mutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli voimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti rohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa ja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.
Koko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli rakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus kohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.
Kenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän suhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein perikuva — semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä ja kunnioittaa — semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut varttuvansa.
Kenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen rakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä kärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin isän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.
Tämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan kaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo katseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen; hän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä; kaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot lausumaan.
Olipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan. Tämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen läsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.
Aika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut kantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo vietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.
Ja kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän maailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet lapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään; mutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen muistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.
Ne sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat yksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella äänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema itse saanut himmentymään.