"Hän suo — Hän suo — isäni!"
Tämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan maailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen jälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän särkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne viimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.
Oli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen luonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti ja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi niinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset todistivat hänen tutkaansa.
Päivä koitti ja poika avasi silmänsä.
"Isä", hän lausui.
"Voi minun poikani!" huokasit Labeo tuskan äänellä.
"Suutele minua, isä."
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää otsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja ihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen marmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat häntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen sohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken rakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.
Nyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi ilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.
Hellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan kaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.