Cineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli huolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki semmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa? Ei mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui, kun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka hän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän kuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi kadonneena.
Näin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se oli siksi — että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt, mennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän elää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen edessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli kerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.
Suloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja epätoivoa.
"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."
"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."
"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"
"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."
Mutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta sanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat katakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään lohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa lohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut äiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun usko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista ja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.
Mutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei ollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi katsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon, hän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti ennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan perästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja kyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.
Helena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä niin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän ei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat vielä toistakin eroa huolehtia.