Hän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden ja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli ajaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut suurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Häntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.
Labeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli tietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut epätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään tunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin hellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli hänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi helleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä, kivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.
Mutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli ainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut. Tämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat tuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli joutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.
Sillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja Helena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja kaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella, joka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta toisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut rakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä suloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään rakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.
Helena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi hänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen harrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi mielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin myöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei ollut oleva kuin pelkkä muisto.
Nyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut nousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän jotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä hänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui, väräyttivät koko hänen luontoansa.
Kaikki tarkoitti Kristusta.
"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon."
"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."
"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."