"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian — että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."
"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."
"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."
"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."
Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli tuntenut.
Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.
Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet häneen vaikuttamatta.
Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa, että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas. Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen niin ylenkatsoi.
Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.
Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti — sepä kysymys, joka virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät hänelle.