Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta, josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.
"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi hänen — mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.
Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.
Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui. Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.
"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."
"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä kerron sinulle, mitä sydämessäni on."
"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko? Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja kuulin Markon äänen:
"'Isä, me yhdymme jälleen!'"
"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"
"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."