"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen unissani."
"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"
"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"
Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.
"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä. Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa, josta me tässä olemme lukeneet."
Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin taivas.
Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja ennen pitkää hän oli kokonaan terve.
Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.
Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä mitään.
Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt valta-istuimella — Vitellius.