Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.
"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"
"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä ajatella."
"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.
"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa alttiiksi tässä taistelossa — koko kansakunta, miehet, vaimot ja lapset."
"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa vastustaa?"
"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."
"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.
"Toivo — niin. Enemmän — usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."
"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä, jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät? Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan, voi sinä kaikkein korkein?"