Yhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä paljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat hänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo suloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen lemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen sotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi vastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta. Omassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista lohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän jollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen kaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa puoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä sopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia havaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.
Mutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli hänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän näki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta ja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli vaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta, joka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä, kertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin viimein uskoi.
Mutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se kirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.
Kaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät jälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän tunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat, joita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.
Se suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti myöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi kadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin kunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä ilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn seurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä tarkoitukseksi.
Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi. Hän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei tahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän antanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin kieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne tuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi taikka heidän yritystensä edistämiseksi.
Koko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.
Siellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut vähentymättömällä voimalla — yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun nämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.
Kun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä haudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen, kauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen. Hän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.
Epätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut voimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa sen entisille näkymöille.