Mutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina, silmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä entisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen mieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten aikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän näki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten molempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita arpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot katselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat — rauhaa.
Ja taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen kuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä lausui:
"Isä, me yhdymme jälleen!"
Silloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja tuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen rauhan.
Kautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat tutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa ystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti haavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän yhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että barbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.
Täällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja jota hän halasit kohdata.
Tämä oli Galdus.
Kun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko romalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta ja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat vapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä romalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.
Vihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen etsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä, jota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa, synnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen barbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä niinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja rohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla varttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja toiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät hänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui, valitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten ihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta terävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli tehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan. Hänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien riidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä vapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.
Suuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien yhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi heidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi ympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean kärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti kaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten sydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien yhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä "Gald cachach", se on "Gald, taistelojen taistelia." Romalaiset kuulivat hänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen "Galgacus."